Teksti perustuu Kaija Kaitavuoren kutsupuheenvuoroon Yleisölähettiläät-seminaarissa Turun Kaupunginteatterissa maaliskuussa 2026.
Charles Leadbeater on eräässä esseessään[1] jäsentänyt ihmisten välille muodostuvia toiminnallisia suhteita käyttämällä englanninkielen prepositioita to, for, with ja by. Lainaan tässä Leadbeaterin jakoa, mutta sen sovellus ja tulkinnat ovat omiani.
To viittaa tilanteisiin, joissa olemme tekemisen kohteena, things are done to us. Olemme lähinnä passiivisia kohteita, ja joku muu päättää ja toimii. Suhteeseen liittyy jokin asiantuntija-, auktoriteetti- tai valta-asema, vaikkapa lääkäri, johtaja tai poliisi. Voimme toki tietoisesti alistua tähän asemaan ja antaa sille suostumuksemme: alokas asettuu komennettavaksi, potilas antautuu lääketieteelliselle toimenpiteelle tai talkoolainen osallistuu toimintaan, jossa joku muu päättää, mitä tehtävää kukin tekee. Mutta asetelmaan liittyy myös potentiaalisesti kontrolli, kurinpito, alistaminen ja jopa väkivalta. Meitä saatetaan lyödä, komentaa, sakottaa ja rangaista rikkomuksista, vaikka emme haluaisi. Moderni yhteiskunta on rakentunut siten, että julkinen kurinpitovalta on annettu viranomaisten käsiin.
For-kategoriassa puolestaan ajatellaan erilaisia palveluita ja toimintaa, joka tarjotaan ja tehdään meitä varten, for us. Tällaista tilanteita tapahtuu arkipäivässä – Käynkö puolestasi kaupassa? Voitko kirjoittaa minulle suosituksen? – mutta suuri osa for-toiminnasta on ammattimaista ja sille on oma elinkeinorakenne, palvelusektori. Asiat suunnitellaan vastaanottajan näkökulmasta, palvelemaan tämän tarpeita, ja palvelun kohde on tilaaja tai asiakas, joka päättää toiminnan käynnistämisestä: varaan ajan kampaajalta, ilmoittaudun kielikurssille. Toimija on kuitenkin asiantuntija-asemassa suhteessa vastaanottajaan: hän tietää, osaa tai kykenee paremmin kuin palvelun vastaanottaja – en osaa leikata hiuksiani itse. Palvelun tarjoaminen perustuu puutteeseen ja tarpeeseen – taloudellisesti palvelun tarjoaja toki on vastavuoroisesti riippuvainen asiakkaista.
To- ja for-kategorian välillä vallitee usein vain hienoinen ero ja joskus to-toiminta naamioituu for-palveluksi. Kaupalliset ja julkiset palvelut esittävät olevansa meidän asialla, palvelevansa meitä, vaikka tarkoitus voi hyvinkin olla pikemmin hyötyä meistä ja rahoistamme tai kontrolloida meitä. Puutteen ja tarpeen täyttäminen antaa valta-aseman, joka saattaa kääntyä itsemääräämisoikeuden polkemiseksi. Kuinka usein lasten kuritusta onkaan perusteltu rakkaudella: teen tämän sinun itsesi parhaaksi.
With-toiminta kuvaa sitä, miten teemme asioita jonkun kanssa, toimimme yhdessä. Tällainen toiminta perustuu dialogiin ja neuvotteluun ja lähtee siitä, että ihmisellä on taitoja ja kykyjä, ei pelkästään tarpeita ja puutteita. Yhdessä tekemisen malleihin on vaikuttanut digitaalisten alustojen kehitys, joka on madaltanut osallistumisen kynnystä ja murtanut hierarkkisia rakenteita. Tässä tiedontuotanto on kaksisuuntaista, ihmiset eivät pelkästään vastaanota sisältöä vaan kommentoivat ja kehittävät sitä edelleen. Interaktiivisuuteen ja vertaisosallistumiseen perustuva toiminta on myös tehokkaampaa, sillä siinä saadaan suurempi tietopooli käyttöön kuin, jos asiantuntija päättää muiden puolesta.
Lopulta by korostaa tekijän itsenäisyyttä ja autonomiaa. This is done by me. Toiminta lähtee ihmisten ja yhteisöjen omasta aloitteesta ja motivaatiosta; se on itseorganisoituvaa ja vapaata hierarkkisesta ohjauksesta. Yhteiskunnan tai instituution tehtävä on luoda tälle toiminnalle puitteet.
Mihin sijoittuu kulttuuriorganisaatioiden yleisötyö tämän kehikon läpi tarkasteluna?[2] Karkeasti: opettammeko yleisöille itse päättämiämme asioita, rakennammeko heille palveluita, teemmekö asioita yhdessä vai luommeko mahdollisuuksia toimia itse? Minkälaisia kohtaamisia eri lähestymistavoilla syntyy? Kaikki kasvatuksen ja opetuksen parissa työskentelevät joutuvat ottamaan kantaa ainakin siihen, toimitaanko to- ja for- vaiko with- ja by-akselilla, onko toiminta kontrolloivaa ja uusintavaa vai osallistavaa ja emansipoivaa.
Nähdäkseni New Performance Turku Biennalen yleisölähettilästoiminta kurottui sinne haastavimmalle tasolle, se pyrki antamaan osallistujille valmiudet toimia by-tyyppisesti. Kokonaisuus rakentui kahdelle tasolle. Ensin pieni ryhmä osallistujia sai koulutuksen, jonka avulla he ottivat käyttöön omat vahvuutensa ja voimavaransa, ja toisessa vaiheessa he kutsuivat mukaan yleisöä. En puutu siihen, miten koulutus oli järjestetty – kuinka yksi-tai kaksisuuntaista se oli.[3] Tarkennan tulokseen, toiseen vaiheeseen, jossa osallistujat itse suunnittelivat ja toteuttivat toimintaa: tekivät päätökset kohderyhmistä ja vierailukohteista sekä suunnittelivat, valmistelivat ja ohjasivat käynnit ja niihin liittyvät työpajat.
Instituution kannalta haasteellisinta on yleensä vallan jakaminen. Ohjaamalla yleisölähettiläät toimimaan itsenäisesti NPT luovutti pois osan omaa valtaansa määritellä, mitä festivaalin ohjelman ympärillä tapahtui. Toimiessaan alustana ja antaessaan työkaluja ja resursseja muiden käyttöön NPT toimi ”houstaajana” Nina Simonin kuvaamassa roolissa.[4] Rooli ei kuitenkaan tarkoita passiivisuutta, vaan vaatii paljon työtä, tukea ja luottamusta. Kun omat työntekijät eivät kontrolloi toiminnan sisältöjä, instituutio jakaa omaa nimeään ja mainettaan muille toimijoille. Samalla se laajentaa kosketuspintaansa yleisöihinsä.
Lähettiläät puolestaan joutuivat miettimään omaa suhdettaan sekä instituutioon että osallistujiin. Toiminta oli kohderyhmälle valmiiksi suunniteltua ja pitkälti yhdessä tekemistä, for ja with. Monet pohtivat omaa rooliaan fasilitaattorina: esitysten tuomia yllätyksiä, vaikeuksia tavoittaa ihmisiä, sitä mikä osallistujia motivoi, tarvetta luoda tilaa heidän tarpeilleen ja dialogille ja sitä, että ihmiset eivät aina toimi niin kuin vetäjä haluaa. Myös lähettiläät olivat avoimia ja uskaliaita.
Kaija Kaitavuori
[1] Charles Leadbeater, The Art of With, Cornerhouse, 2009.
[2] Tai minkälaista on (yrityksen, organisaation, projektin) johtaminen eri kategorioiden mukaan?
[3] Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä tarkentaa, että voi olla ihan perusteltua käyttää yksisuuntaista toimintaa, siis päättää osallistujien puolesta, mitä tietoa he tarvitsevat, ja jakaa se. Informaation jakaminen on mielestäni tärkeä osa yleisötyötä.
[4] Nina Simonin osallistavan museon tasot ovat “Contribution, Collaboration, Co-creation ja Hosting”. Etenkin with ja by-toiminnassa on paljon yhteistä näiden kanssa. Nina Simon, The Participatory Museum, 2010.