French & Mottershead: Afterlife (Woodland)
Setäni kuoli tapaturmaisesti, kun olin toisella kymmenellä. Minä ja kolme vuotta nuorempi pikkuveljeni emme oikein tienneet, miten suhtautua aikuisten epäuskoon ja suruun. Leikimme viikkojen ajan ”kuolemaa”. Toinen asettui sängylle kuolleeksi. Kuolemanhoitaja risti ruumiin kädet ja sulki silmät. Silmien sulkeminen oli erityisen tärkeää, se tehtiin hitaasti ja huolellisesti. Leuan alle asetettiin virsikirja. Sitten rooleja vaihdettiin ja leikki jatkui. Esikuvan leikkiin olimme saaneet televisiosta, nähneet näin tehtävän elokuvissa. Leikki oli meille lapsille yritys ottaa haltuun jotain käsittämätöntä, ymmärryksemme toisella puolella olevaa.
Olen valmistautunut kuulemaan kuolemasta, kun osallistun French & Mottersheadin ääniteokseen Afterlife (Woodland). Aboa Vetus & Ars Nova museon sisäpihalla saan kuulokkeet ja ääninauhan mukaani, sekä ohjeen asettua nurmikolle, puiden alle makaamaan. Saan mukaan vielä viltin. Makaan ruohikossa ja kuuntelen ääninauhalta tarkkaa ja yksityiskohtausta kuvausta niistä fysiologisista muutoksista, joita ruumiillemme tapahtuu kuolemassa ja kuoleman jälkeen. Makaan ruohikossa, on lokakuun alku ja maa hohkaa viltistä huolimatta kylmää. Kuuntelen kuvausta lautumien synnystä lapaluihini, pakaroihini ja kantapäihini samalla, kun elävä takamukseni puutuu.
Ääniteos on meditatiivinen. Pehmeä naisääni johdattaa kuulijansa affekteista riisuttujen faktojen kautta elämän luonnolliseen kiertokulkuun. Pehmeä ja rauhoittava ääni kuvailee yksityiskohtaisesti, miten verenkiertomme hitaasti hidastuu, lämpötilamme laskee, lihaksemme rentoutuvat. Ympäröivä luonto kietoutuu osaksi kuulokuvaa, kuulen kaupungin ääniä, tuulen suhinaa puiden latvoissa, etäistä musiikkia. Tunnen ilman viileyden omassa ruumiissani ja tulen hyvin tietoiseksi paikasta ja ajasta. Makaan silmät kiinni, keskityn paitsi kuuntelemaan teosta, myös oman ruumiini tuntemuksiin.
Avaan silmäni, kuvaus sisuskalujani syövistä madoista ja muista hyönteisistä on aika ällöttävää. Näen taivaan, puiden latvat, syksyn lehtiä putoilee hitaasti leijaillen, talitiainen laskeutuu Näkymättömän talon¹ katonharjalle, nokassaan höytyviä. Mietin, tekeekö se talvipesää. Suljen silmäni ja jatkan maatumista. Ääniteoksessa syksyn lehdet peittävät ruumiin ja se tuntuu jotenkin lohdulliselta. Ruumis ei enää ole paljaana, näkyvillä. Miksi se tuntuu tärkeätä, peittäminen?
Silmien sulkeminen ja ruumiin peittäminen ovat kulttuurisesti opittuja tapoja. Haluamme itse sulkea silmämme kuolemalta. Ennen kuolema oli arkipäiväisempi osa ihmisen elämää. Kuoltiin kotona, ruumiin pesu ja hautajaisvalmistelut tehtiin kotona. Kehittyneen terveydenhoidon myötä kuolema medikalisoitui ja etääntyi. Sairaalasta ruumis siirtyy hautausurakoitsijalle, eikä kukaan omaisista välttämättä koskaan edes näe vainajaa, kuolleena. Ruumiin peittäminen nähdään myös kunnioittavana eleenä. Hautajaisrituaalit kertovat osallistujien suhteesta vainajaan: eläessään kunnioitettu vainaja ansaitsee arvokkaat maahanpanijaiset. Liitämme hautajaisrituaalit sivistykseen, ja arvioimme esihistoriallisia heimoja niiden tavoilla haudata kuolleensa. Ruumiin polttaminen on länsimaissa kokenut suuren muutoksen häpäisystä (kerettiläisten polttaminen) kunnioitukseen² ja rituaalien muutokseen (tuhkien sirottelu muualle kuin hautausmaalle).
Kuolema on aina ollut kulttuurissamme läsnä, mutta lähestymme sitä eri aikoina eri tavoin. Mediavuosituhannen alussa, nyt, tutustumme kuolemaan biologian kautta. Rikoskirjallisuus ja television dekkarisarjat ovat marssittaneet eteemme patologi-sankarit ja uhri-ruumiit, ruumishuoneen kelmeässä valossa, kuolleet osin paljastettuina, elävät hyvin suojattuina. Digitaalisin keinoin sukellamme nopeasti kuoleman fysiologiaan, seuraamme luodin räjähtämistä kudoksissa, tuhon etenemistä ruumiissa. French & Mottersheadin ääniteoksen keinot ovat meille tuttuja, ne ovat meidän aikamme symbolinen tapa käsitellä kuolemaa.
Afterlife (Woodland) on kuitenkin paljon enemmän kuin vain aikaan sidottu kuoleman kuvaus. Se linkittää kuoleman osaksi suurempaa ajankiertoa. Ruumiimme on osa luonnon ekosysteemia, maatuvaa ainesta, pienten ja vähän isompienkin eläinten ruokaa, maan lannoitetta, uusien siementen ravinteikasta alustaa, kukkivien kasvien, kuolevien ja kompostoituvien, jälleen versoavien ja kukkivien kasvien maaperää. Syksyn lehdet ovat maatuneet, lumi peittänyt ne, keväällä luonto herää jälleen. Afterlife (Woodland) teoksen sanoma on lohdullinen ja toivoa antava. Elämä jatkuu.
Annika Dahlsten
Kuvataiteilija, joka ajattelee aikaa ja animoi ajatuksia
1. Ger C. Bout: The Transparent Dream, 1996, galvanoitu rautaverkko, 420 x 360 x 550 cm, Aboa Vetus & Ars Novan sisäpiha.
2. Douglas J. Davies: A Brief History of Death. Oxford: Blackwell Publishing. 2005.