Poppelin vaalea pinta on täynnä jännittäviä yksityiskohtia: pieniä pahkurarykelmiä, syviä, pimeitä onkaloita, halkeamia ja rakoja. Oksan katkaisukohdasta puskee ulos pieni vaalea ja hassunnäköinen sieni. Aivan kuin se olisi tullut ulos kurkistamaan, mitä on tekeillä. Sitten pintaan ilmestyy naulankantoja. Muutamia. Ja muutamia lisää. Kaarnasta kuorittu puu alkaa saada uudenlaista, suomuista pintaa. Muutos on alkanut.

Hapuillen tartun vasaraan. Nappaan pienen sinkityn naulan sormieni väliin, asetan sen kärjen valitsemaani kohtaan lähelle oksan katkaistua päätä ja napautan hellästi. Naula painuu pehmeästi ja sulavasti puuhun. Uusi naula, uusi varmempi napautus. Keskustelu teokseen osallistujien välillä hiipuu. Jokainen syventyy omaan hetkeensä. Nuo hetket täyttyvät rauhallisesta naputtelusta, meditatiivisesta toistosta. Liikenteen häly ottaa verkkaisia, mutta tasaisia askelia kauemmas puun luota ja vaimenee etäiseksi huminaksi.

Naputtelu vie mukanaan. Sormet tummuvat naulasta irti karisevasta sinkkipinnoitteesta. ”Yksi vielä ja sitten lopetan”, ajatus pyörii mielessäni jokaisen naulan jälkeen. Puun pinta muuntuu hiljalleen käsiemme alla, silmiemme edessä. Naulojen peittämät alueet levittäytyvät puun pintaa pitkin kuin rihmastot. Ne alkavat omista ujoista rykelmistään ja hivuttautuvat naula naulalta lähemmäs toisiaan. Ajan kanssa syntyy kytköksiä. Naulasuonet törmäävät toisiinsa muodostaen yhä suurempia yhtenäisiä alueita.

Hitaalla ja loogista etenemistä uhmaavalla muuntautumisellaan teos häiritsee määrätietoista loppuun saattamisen tarvetta, tarvetta saada valmiiksi. Mielessä välkähtelevät toiveikkaasti jo kuvat täyspanssaroidusta puunoksasta, jota todellisuus ei kuitenkaan vastaa. Tapahtumavirta puun äärellä kysyy, lähes vaatii kärsivällisyyttä. Vaateen hyväksymällä on antoisampaa tyytyä tarkkailemaan prosesseja tässä ja nyt. Moniuloitteista muuntumisleikkiä, mitä puun yhteydessä jatkuvasti käydään. Muutoksia puun pinnalla nauloista muodostuvan peitteen myötä. Muutoksia oman itsen pinnalla sinkkipinnoitteen värjätessä sormenpäitä. Muutoksia ihmisten rooleissa, jotka vaihtuvat ohikulkijasta teoksen osallisiksi. Myös mielikuvituksen varaan jääviä muutoksia sen pienen, hauskannäköisen sienen mahdollisesti levittäessä laajoja rihmastojaan puun sisällä, näkymättömissä.

Muutos on alkanut. Mutta mistä? Puun siemenen itämisestä ja kasvamisesta Kupittaan puistossa? Lahottajasienen aikaan saamien tuhojen takia suoritetusta kaatamisesta, minkä ansiosta poppeli on päätynyt teokseen? Ensimmäisen naulan upottua puun pehmeään pintaan? Vaiko hetkestä, jolloin liikenteen ääni vaimeni kuulumattomiin? Kenties alulla ja lopulla ei niinkään ole enää merkitystä. Jatkuviin muutosten ja hetkien virtoihin heittäytyminen tuntuu nyt jännittävämmältä.

Anna Ojanen on New Performance Turku Festivalin kirjoittajaryhmän jäsen, joka kirjoittaa kokemuksestaan Antti Laitisen Nail Trunk -teoksessa New Performance Turku Festivalilla 2021.