Alussa on makuuasento. Yritän olla ajattelematta ruumiita, äänet auttavat. 

Makaaminen tuo aina mieleen sanat kuollut, mies. Ajattelen: elossa, hengitä. Kai minua jännittää.  

Asetun kohinaan syleiltäväksi. Annan asioiden liueta. Joku sanoi, että pikkuvarpaan kautta.  Ajattelen ajatukseni uimaan halki kehon, pikkuvarpaan kynnen alta pulppuaa lattialle heleä lampi  asioita, joista olen valmis päästämään irti.  

Maa väreilee. Se on lempeää väreilyä. Sellaista, jota kallionkivet ja ikkunalaudat harrastavat, kun  tahtovat säestää ukkosmyrskyä. Vaikeaa pitää silmät kiinni, huomaan. Onneksi sitä saa ensin  harjoitella, omassa rauhassa. Varon nukahtamista. Olen varma, että jos nyt vaipuisin uneen, se olisi äkkisyvää unta, josta ei noin vain heräisi. Heilutan varpaita. Ihan vähän vain. Vastalääkkeeksi.   

Joku tarttuu minua lempeästi päkiästä,  
sellainen on mahdollista.  
Saan uudet kuulokkeet. Onko sinulla korvakoruja?  
Minun on tarkistettava. Kosketan tyhjää korvalehteä. Ei tänään, ilmeisesti.  

Asetun itseeni. Tämä on ensimmäinen ääni.  
Tulen tietoiseksi väreilevästä sydänlihaksesta, se ei osaa päättää  

vaipua vai  
kiihdyttää?  

Lysähdän kasaksi luita.  

Luuni oikaistaan.  

Muutaman kerran ranka asetellaan paikoilleen. Olen valuvaa, vajoavaa sorttia. Mutta alusta saakka  on selvää, että verhon taakse astuessani, minut on kutsuttu johonkin lempeään. Pehmeät virtaukset  silittävät ihoa. Kätken syliini valtameren, lapsuuden etelänmatkat, merenneitopuhelimen. Silitän sen  viileää pintaa,  
etsin sormenpäillä huippuja, uppoumia. 

KOPAUTUS!  

lennähdän valoon, tulen nostetuksi aurinkoon asti, aivan lähelle kirkasta, onko tämä taivaskokemus?  Kaikkialla tulvii ja vajoan halki värikartan, aina silloin tällöin muistan hengittää.  

Alas tullaan kaikessa rauhassa. Takaisin omiin ääriviivoihin.  
tämä tässä on  
vaalittavaa lämpöä, ajattelen  
kuinka väkevää on lempeys ja sitten  

kuinka surumielistä, että lempeys  

on  
haurasta ja  
harvoin.  

Eikä sana kiitos tunnu jaksavan kantaa  
kun yritän kertoa olevani onnellinen,  
sanani takeltelevat valossa.  

Mutta on hymy,  
on kahden toisilleen tuntemattoman äänet tilassa, jossa on pian taas hääjuhlia, konferensseja.  

Ehkä kuitenkin  
huoneeseen jää pala taikaa  
lempeää väreilyä katonrajaan. 

Olga Rantalaiho on New Performance Turku Festivalin kirjoittajaryhmän jäsen, joka kirjoittaa kokemuksestaan Antti Tolvin Äänipaijaus -teoksessa New Performance Turku Festivalilla 2021.