Häpeällistä anatomiaa Osa 1: Tämä leiri on nuotio
Häpeällistä anatomiaa Osa 2: Lucian Freud
Häpeällistä anatomiaa Osa 3: Vitut häpeästä
 
 

Osa 1. Tämä leiri on nuotio

Osa 2. Lucian Freud

Ajattelin että minullahan on kaikki nuo, olen koko ajan tuollainen. Sovin tuohon kohtaan. Silmäni pälyilevät, suustani tulee mitä sattuu, käteni vapisevat ja häntäni on kalju.

Häpeän halu,

koska Joshua oli koko esityksen ajan suojattu.¹ Joshua kertoi asioita kauniisti ja koherentisti² ja hänen nenänsä herätti myötätuntoa ja hänen silmänsä olivat koko ajan kauniit ja koherentit. Joshua ei käsitellyt häpeää.

Esi-isiä ja omaa pimeyttä voi hävetä ja hallitusta ja sotaa ja eläinkokeita ja sitä ettei osaa, mutta ei räkää, yskää tai äidin äänetöntä kuvaa. Miksei voi.

Punastuminen

Minä punastun kun syön krapulassa mausteista ruokaa, kun saan orgasmin tai allergisen reaktion tai juon liian kuumaa teetä, tai kun on paljon siitepölyä tai ilmastointia, tai kun joku asia on hirveän tärkeä ja minua ujostuttaa näyttää kuinka tärkeä se on ja joskus kun pelkään tai innostun. Voisin tietysti mennä nunniin tai piiskaamiseen, mutta ei sekään olisi häpeää. Nautinnollista kursailua vain. Suojausta.

Nolous

Minua on nolostuttanut vaikka se kun äiti on nähnyt strapperin astiakaapissa tai kun isä on tullut kylään juuri kun happo on alkanut nousta. Mutta niistäkin on aikaa, ja vanhat nolostumiset muuttuvat pelkiksi jutuiksi.³ Minä kertoisin niitä lapsenlapsilleni, jos minulle semmoisia tulisi, ja niitä lapsenlapsia voisi sitten nolottaa, ehkä ne jopa punastuisivat, muuttuisivat ihan mansikoiksi, pienet viiksekkäät.

1. Meille jaetaan häpeällisiä muistoja, mutta missä määrin noissa muistoissa on enää häpeää? Omat muistoni häpeän tilanteista ovat kliinistyneet, niistä on tunne-elementit vuoltu pois. Aivot muistavat: ”Tässä kohdin tunsin häpeää.” Mutta sydän ei sitä enää tunne. Sydän ei siis muista.¹

2. Jopa silloin, kun hän on näennäisen spontaanissa tilassa vetäessään pippuria kuin kokaiinia, hän on etäällä itsestään. Varmasti tarkoitus on saada yleisö tuntemaan häpeää, tuntemaan häpeän mekanismi, tulemaan tietoiseksi häpeästä. Ehkä muistojen jakamisen tarkoitus on saada kokija muistamaan omat muistonsa, elämään häpeän hetken uudelleen.

3. En halua vähätellä juttujen merkitystä, mutta kyseenalaistan jälleen leirinuotion. Onko jutunkerronnassa aina kyse leirin rakentamisesta, ringissä istumisesta, taas joku ottaa esiin kitaran ja näppäilee. Nolokin juttu muuttuu lauluksi, esitykseksi, ja sitä sitten muistellaan ja vieraus unohtuu: itsen vieraus itselle, toisten vieraus, metsän ja tulen ja kitaran vieraus. Voiko olla olemassa kerrontaa, joka ei yrittäisi väkisin syleillä eikä sulkea pois?

1. Kenties sydän muistaa, mutta selektiivisesti. Katsojan stimulointi on hakuammuntaa – kenen sydän muistaa ja kenen ei? Mahdollisimman suuri katsojaotanta, tuhansien ja taas tuhansien seuraavat silmäparit. Kyselylomake: ”Muistuiko mieleesi oma häpeäsi? Tunsitko sen uudelleen?” Kyllä/ei.

Osa 3. Vitut häpeästä

Minua hävettää. En taida saada tätä tekstiä valmiiksi huomiseksi, vaikka niin on sovittu. Sosiaalisesta alkusyystään huolimatta tämä on yksinäistä häpeämistä. Se erottuu sosiaalisissa tilanteissa esiintyvästä häpeämisestä ainakin ulkoisilta tunnusmerkeiltään.
Joshua Sofaer esitteli asiaa käsittelevässä performatiivisessa luennossaan Darwinilta lainaamansa erilaisten häpeän ulkoisten ilmenemismuotojen luettelon. En jaksanut kuunnella enkä viitsinyt lukea, mutta voin helposti arvata listan sisällön, sillä se on universaali ja ajaton. Ensin mainittiin tietysti punastuminen. Sitten lueteltiin vaihtelevassa järjestyksessä muut perusjutut, eli tärinä, hermostuneet ja äkkinäiset liikkeet, änkytys, hikoilu, hyräily, kyräily, hallitsematon oksentelu, spastiset kouristelukohtaukset, veren itkeminen, kallon pullistuminen ja kestoerektio.

Monet näistä vaivoista ovat olennaisia habitukseni kannalta, vaikka krooninen häpeäminen ei kuulu arkiseen sosiaaliseen kanssakäymiseeni. Vai kuuluuko sittenkin? Ehkä kyse onkin niin sanotusta Suuresta häpeästä, jonka olen sullonut psyykeeni pimeään nurkkaan, josta se vuotaa mieleni ratkenneiden saumojen läpi päivittäiseen olemiseeni kuin jonkinlainen keskushermostoon vaikuttava myrkkykaasu. Tai ehkä kaikki elämäni varrella kerääntyneet pienet häpeänaiheet ovat yhdistyneet yhdeksi suureksi aivojani hallitsevaksi häpeäkasvaimeksi, koska en ole osannut käsitellä näitä häpeällisiä tilanteita ja niiden herättämiä tuntemuksia, vaan olen epätoivoisesti yrittänyt sysätä ne syrjään ja unohtaa. On siis käynyt niin kuin lapsena mikron taakse piilotetuille kaalikääryleille: Ne kävelivät sieltä takaisin toisiinsa kietoutuneina. ”Muistatko meidät!?”, homeinen klimppi huusi kimeällä mutta korisevalla äänellä keittiötasolta, ja jatkoi: ”Saat valita! Sinä joko syöt meidät sillä sievällä lapsosen suullasi, tai sitten sinä heität sen pehmonallesi vittuun ja nukut tästä lähtien meidän kanssamme!”

Piilaaksosta apuun hälytetty huippuneurologikin on neuvoton häpeäkasvaimeni edessä. ”Voimme kyllä leikata sen pois”, hän aloittaa, ”mutta luulen että aivoistasi ei jäisi silloin enää mitään jäljelle. Koko identiteettisi katoaisi kasvaimen mukana. Sinusta tulisi laiskasti kuolaava lihanukke, josta ei olisi edes suihkulähteeksi. Kuvittele kuinka paljon se sinua hävettäisi, kun leijuisit niin sanottuna kahlittuna enkelinä toimettoman kehosi yläpuolella tuijottaen sitä kaikki ne vuosikymmenet, jotka me pitäisimme sen hengissä? Huomattiin muuten röntgeneistä, että sulla on siellä ihan vitunmoinen kateuskasvainkin. Se syö sut pikkuhiljaa sisältäkäsin, kunnes jäljellä on pelkkä ontto kuori, mutta älä huoli, prosessi kestää vuosikymmeniä.”

Kuka tietää mitä hirveyksiä minulla on tililläni, mutta koska en ole niistä itsekään tietoinen, en lähde asialla enempää spekuloimaan. Aloituskappaleessa aloittamani asia on vieläkin käsittelemättä. Se koski häpeämistä, joka esiintyy silloin, kun on yksin, ja josta ei seuraa ulkoisia tunnusmerkkejä. En punastu, kun eilisilta alkaa krapula-aamuna palata mieleeni palapelinpala kerrallaan. Miksi en? Syytä olisi! Siksikö, että naamani muistuttaa jo valmiiksi joesta naaratun kuplivan porsaan hipiää? Ei! Kysymys tulisi asettaa ennemminkin niin, että miksi pitää punastua silloin, kun seurassa on muita ihmisiä? Eikö olisi armollisempaa, että häpeä ottaisi fyysiset olomuotonsa silloin, kun on yksinään, eikä silloin, kun on seurassa? Onko tällä sosiaalisen todellisuuden luomalla fyysisellä reaktiolla mitään tekemistä evoluution kanssa, vai onko tässä kyse vain jostakin kosmisesta vittuilusta? Onko punastuminen vain Jumalan tapa näyttää persettä epävarmoille nössöille?

Vitut kaikesta tästä! Mitä väliä sillä on, jos naamasi on punainen? Se on kaunis väri, sinä olet ruusu! Tärise rauhassa, se antaa sinulle karismaa ja auttaa teepussin huljuttelussa! Hiki houkuttelee vastakkaista sukupuolta! Äkkiliikkeet tihkuvat seksiä! Fuck your fascist embarrassment standards!

Turun Fiktiiviset Tietokirjoittajat
on kirjoittajayhteisö, joka tutkii kollektiivisen tekstin tuottamisen mahdollisuuksia.